Arkeologit löysivät Klaukkalasta harvinaisen kivikautisen kalastusrakennelman
Museoviraston arkeologit tekivät lokakuussa 2021 Nurmijärven kunnan tilauksesta arkeologisia koetutkimuksia Klaukkalassa keskustan itäpuolella sijaitsevalla Isoniitulla. Tutkijoita kohtasi jättipotti: kivikautinen liistekatiska, joka on säilynyt pellon turvekerrosten suojassa tuhansia vuosia. Löytö raottaa ikkunaa ihmisyhteisön elämään pienen järven rannoilla yli 5000 vuotta sitten.
Isoniittu on pitkänomainen noin 90 hehtaarin laajuinen tasaisehko peltoaukea. Sen läpi virtaa verkkaisesti Ylisjoki eli Luhtajoki, joka kuuluu Vantaanjoen vesistöön. Koetutkimukset tehtiin, sillä peltoalueen poikki on suunniteltu Viirinlaakso II -nimisessä asemakaavassa rakennettavaksi uusi katu, Luhtajoentie. Peltoalueen reunoilta tunnetaan kivikautisia esineitä ja muinaisiksi asuinpaikoiksi tulkittuja kohteita, jotka ovat löytyneet alueella aiemmin tehdyissä arkeologisissa selvityksissä.
Tutkimuksia tehtiin kadun suunnittelualueella sijaitsevalla kahdella kivikautisella asuinpaikalla, jotka on nimetty Yli-Kunnariksi ja Ylisjoeksi. Koetutkimusten tavoitteena oli selvittää näiden muinaisjäännösten laajuutta ja säilyneisyyttä, jotta kadun rakentamisen vaatimien arkeologisten jatkotutkimusten tarvetta ja kustannuksia voitaisiin arvioida.
Tutkimuspaikat ovat muinaismuistolain rauhoittamia, eikä niillä saa käydä kaivamassa ilman Museoviraston tutkimuslupaa.
Jälkiä elämästä kivikaudella
Asuinpaikat sijaitsevat rinteillä pellon reunalla. Koetutkimuksia tehtiin kaivamalla lapiolla koekuoppia ja avaamalla peltoalueille kaivinkoneella koeojia. Peltoaukean pohjoislaidalla sijaitsevalta Ylisjoen kohteelta tehtiin tyypillisiä kivikautiseen asuinpaikkaan liittyviä löytöjä: kvartsi-iskoksia, saviastianpaloja sekä pieniä koviksi palaneita luunpaloja, jotka ovat jääneet jäljelle tulisijaan viskatuista liha-aterian tähteistä. Yli-Kunnarin asuinpaikka jouduttiin sen sijaan toteamaan vanhan hiekanoton tuhoamaksi.
Isoniitun tasainen peltoalue on ollut kivikaudella veden alla. Pellolle kummankin asuinpaikan edustalle avattiin vielä varmuuden vuoksi kaivinkoneella koeojat. Tällöin arkeologeja odotti yllätys, sillä viljelykerroksen alta ei tullutkaan esiin pohjasavi vaan paksu kerros turvetta.
Yli-Kunnarin edustalla turvekerroksessa oli runsaasti puunkappaleita, joista osassa erottui majavan hampaanjälkiä, ja syvemmällä havaittiin kerros vesipähkinän piikikkäitä kuoria. Vesipähkinää käytettiin kivikaudella ravintokasvina, ja se hävisi Suomesta ilmeisesti jo tuhansia vuosia sitten ilmaston viilennyttyä.
Varsinainen jättipotti odotti kuitenkin Ylisjoen asuinpaikan edustalla, jossa kaivinkoneen avaamasta koeojasta paljastui pohjasavesta turvekerroksen alta kaksi vajaan kuuden metrin päässä toisistaan olevaa itä-länsisuuntaista riviä tiheästi pystyyn asetettuja parin sentin levyisiä puusäleitä. Kokemuksen perusteella löytö tunnistettiin liistekatiskaksi. Mikä liistekatiska on, ja miksi tämä vaatimattoman näköinen löytö on niin merkittävä?
Kivikautinen liistekatiska on harvinainen löytö
Liistekatiskat ovat puisia kiinteitä kalastusrakennelmia, joita käytettiin pyyntiin joissa, järvissä ja jokisuilla vuosituhansien ajan. Ne valmistettiin pitkistä ja kapeista, mäntypuisista liisteistä, jotka yhdistettiin taidokkaasti toisiinsa niini-, vitsa- tai tuohipunoksin. Liisteiden toinen pää upotettiin vedenpohjaan ja rakennelmat tuettiin pystyyn paaluilla. Näin muodostettuja rakennelmia käytettiin haluttujen kalalajien ohjaamiseen ja pyydystämiseen. Kalastusrakennelmat ovat voineet koostua erilaisista osista, kuten johdinaidoista, verkoista ja merroista, ja ne ovat voineet ulottua laajalle alueelle.
Liistekatiskat ovat olleet Suomessa yleisiä kalastuslaitteita varhaiselta kivikaudelta aina historialliselle ajalle, jopa 1900-luvulle asti. Kivikaudelle ajoitettuja katiskoja tunnetaan kuitenkin toistaiseksi vain muutamia. Tunnetuin tutkittu kohde on Yli-Iin Purkajasuo, suopelto, jossa Museovirasto ja Oulun yliopisto tekivät kaivauksia 2000-luvun vaihteen molemmin puolin. Kaivauksissa talletettiin noin 13 hehtaarin alueelta yli 2600 kivikautista puulöytöä, jotka olivat aikanaan jääneet merenpohjaan parimetristen tulva- ja turvekerrosten alle. Runsain esineryhmä olivat kaatuneet liistekatiskan osat, joista osa muodosti parimetrisiä yhtenäisiä liisteritilöitä. Lisäksi Purkajasuolta löytyi muita muinaiseen kalastukseen ja liikkumiseen liittyviä esineitä, kuten verkonkohoja ja mahdollinen veneen osa.
Vastaavanlaisia pyydysmalleja on käytetty eri puolilla maailmaa ja erilaisissa vesistöissä. Suomen lähialueilta on kivikaudelle ajoitettuja vastineita löytynyt Venäjältä ja Baltiasta, hiljattain myös Ruotsista. Kuinka voimme tietää, että Ylisjoen asuinpaikan edustalta löytynyt liistekatiska on kivikaudelta eikä esimerkiksi vain sadan vuoden takaa?
Radiohiiliajoitus kertoo iän
Muutamasta Yli-Kunnarin edustalta löytyneestä vesipähkinän kuoresta sekä Ylisjoen kohteesta talletetusta palaneesta luunkappaleesta ja liisteen palasta teetettiin radiohiiliajoitukset Uppsalan yliopiston ajoituslaboratoriossa. Radiohiilimenetelmän iänmääritys perustuu eloperäisessä aineksessa olevan radioaktiivisen hiilen luonnolliseen hitaaseen vähenemiseen.
Näytteistä palanut luu osoittautui vanhimmaksi – sillä on ikää noin 6000 vuotta. Asuinpaikan edustalta paljastuneen liistekatiskan iäksi selvisi noin 5200 vuotta. Nuorimpia eli noin 3700 vuotta vanhoja ovat vesipähkinän kuoret. Ne eivät kuitenkaan välttämättä kerro ihmisen toiminnasta vaan voivat olla myös luontaisia.
Liistekatiska ajoittuu siis neoliittiselle kivikaudelle, kivikauden loppujaksolle. Silloin ei metallien käyttöä vielä tunnettu, vaan työkalujen, aseiden ja pyyntivälineiden vaatimat terät valmistettiin muusta materiaalista, kuten luusta tai kivestä. Neoliittisella kivikaudella valmistettiin jo keramiikka-astioita ja saatettiin harjoittaa pienimuotoista karjanhoitoa ja jonkinlaista viljelyä. Pääelinkeinoina olivat kuitenkin metsästys, kalastus ja erilaisten syötävien kasvien keräileminen luonnosta. Elämäntapa oli liikkuva ja seuraili luonnon resursseja ja vuotuiskiertoa.
Isoniitun paikalla olleen järven ympäristössä eleltiin todennäköisesti hyvin pitkään – ainakin järven hyviä kala-apajia hyödynnettiin kausiluontoisesti, kuten kutuaikaan. Vaikka Nurmijärveltä tunnetaan yksittäisiä pronssi- ja rautakautisia löytöjä, niin yhtä intensiivistä asutusta kuin kivikaudella alueelle muodostui luultavasti vasta monta tuhatta vuotta myöhemmin keskiajalla.
Isoniittu muuttui merenlahdesta järveksi ja lopulta pelloksi
Ympäristö oli Klaukkalassa kivikaudella hyvin erilainen kuin nykyään. Ilmasto oli jonkin verran nykyistä lämpimämpi, ja metsissä kasvoi yleisesti jaloja lehtipuita ja pähkinäpensaita. Suurin muutos johtuu kuitenkin jääkauden jälkeen tapahtuneesta maankohoamisesta, joka jatkuu hidastuneena edelleen. Vielä noin 7000 vuotta sitten Isoniittu oli Itämeren lahti, mutta maankohoamisen jatkuessa tilanne muuttui.
Havaitut liistekatiskan jäännökset sijaitsevat nykyään pellossa noin 30 metrin korkeudella merenpinnan yläpuolella. Katiskan käyttöaikaan Isoniitun paikalla oli matala järvi, joka oli oikeastaan Luhtajoen järvimäinen leventymä. Sen rannoilla sijaitsi asuinpaikkoja. Joki oli nykyistä vuolaampi, ja sitä pitkin pääsi kulkemaan mutkittelevaa reittiä pitkin merelle. Reitin varrella oli runsaasti kivikautista asutusta, kuten Myyrmäen tunnettu kivikautinen asutuskompleksi. Umpeen kasvamisen seurauksena järvi alkoi myöhemmin soistua, jolloin muodostuivat lieju- ja turvekerrokset.
Isoniitun järvimäisyys on nykyäänkin helppo kuvitella, sillä joki tulvii usein keväisin, jolloin iso osa peltoaukeasta jää veden alle. Historiallisen ajan karttoihin alueelle on merkitty Klaukkalan kyläläisten tulvaniitty. Peltoviljely alkoi alueella vasta 1900-luvulla, jolloin niitty oli riittävästi kuivunut.
Kosteikkojen arkeologiaa
Kivikaudelta nykypäiviin asti säilyneet liistekatiskat ja muut puurakennelmat sekä orgaanisesta eli eloperäisestä materiaalista, kuten luusta, puusta, nahasta tai kasvikuiduista, valmistetut esineet ovat erittäin harvinaisia. Tällaiset esineet maatuvat Suomen happamassa maaperässä nopeasti, ja jäljelle jäävät pääasiassa vain kiviesineet ja niiden valmistamisessa syntyneet iskokset, poltettu savi ja kovaksi palaneet luut, jotka ovat tyypillisiä löytöjä ”kuivan maan” kaivauksilla.
Käsityksemme kivikauden elämästä ja kulttuurista jäisi erittäin kapeaksi ja puutteelliseksi ilman orgaanisia löytöjä, joita on onnekkaissa olosuhteissa voinut säilyä erilaisten kosteikkojen vähähappisissa kerrostumissa. Näitä ns. kosteikkoarkeologisia kohteita on mahdotonta havaita maan pinnalta, vaan ne ovat useimmiten löytyneet sattumalta esimerkiksi soita tai turvepohjaisia peltoja ojitettaessa. Poikkeuksellisen esineistön ohella ne tarjoavat tärkeää aineistoa muinaisen ympäristön ja luonnonolojen tutkimukselle, joten kosteikkoarkeologisista kohteista saatu tieto on erittäin merkittävää.
Runsaiden soiden ja vesistöjen maassa Suomessa on potentiaalisesti paljon kivikautisia kosteikkoarkeologisia kohteita, mutta silti niitä tunnetaan toistaiseksi vain vähän ja vielä harvemmissa on tehty arkeologisia tutkimuksia. Aiemmin mainitun Yli-Iin Purkajasuon ohella yksi merkittävimmistä tutkimuskohteista on Humppilan Järvensuo, nykyinen turvepelto. Sen paikalla oli kivikaudella järvi, joka on kasvanut myöhemmin umpeen ja kuivatettu. Jo 1950-luvulla ojituksen yhteydessä löytyneessä kohteessa tehtiin pieni kaivaustutkimus vuonna 1985, ja tutkimuksia jatkettiin vuosina 2020–2021 Turun yliopiston tutkimushankkeena Suomen Akatemian rahoituksella.
Järvensuolla kivikautisen asuinpaikan edustan tuhansia vuosia vanhoista vettyneistä kerroksista on saatu talteen maassamme hyvin harvinaisia puu-, kaarna- ja tuohiesineitä, joista monet liittyvät kalastamiseen tai vesillä liikkumiseen. Kaivauksissa löytyneistä esineistä hämmästyttävin on puolimetrinen, puusta veistetty realistinen käärme, jonka iäksi on saatu radiohiilimenetelmällä 4400 vuotta. Esine saattaa liittyä jonkinlaiseen rituaaliseen toimintaan, kuten shamanismiin. Käärmeen kuvia tunnetaan myös kivikautisesta kalliotaiteesta.
Klaukkalan Luhtajoentien suunnittelu jatkuu
Syksyllä 2021 tehdyt arkeologiset koetutkimukset osoittavat, että Klaukkalan Isoniitun arkeologinen potentiaali on suuri ja se tunnetaan vasta heikosti. Kivikautisen järven rannoilla on elelty vuosisatoja, ja ihmisten toimintaan liittyviä jäännöksiä sijaitsee todennäköisesti paitsi peltoaukeaa reunustavilla rinteillä myös laajemmin pellon turvekerroksissa. Vaikka arkeologit ovat päässeet vasta hiukan kurkistamaan turpeen alle, on oletettavissa, että erilaista kalastukseen, liikkumiseen ja asumiseen liittyvää orgaanista materiaalia on säilynyt pellossa viljelykerroksen alapuolella. Meitä saattaa odottaa siellä ainutlaatuinen ihmisen menneisyydestä kertova tietoaineisto.
Suurin uhka kosteikkoarkeologisten kohteiden säilymiselle on vettyneiden maakerrostumien kuivuminen, jolloin happi pääsee maaperään ja orgaaniset materiaalit alkavat nopeasti maatua ja häviävät lopulta jäljettömiin. Kuivumista aiheuttavat mm. ojitus ja turpeenotto. Myös maaperän happamoituminen heikentää säilymisolosuhteita.
Kadun rakentaminen Isoniitun poikki edellyttäisi mahdollisesti laajojenkin arkeologisten kaivausten tekemistä tielinjalla. Riskinä on, että rakentaminen muuttaisi pysyvästi kosteusolosuhteita laajemmallakin alueella, jolloin pellon kätköissä olevan arkeologisen kulttuuriperinnön säilyminen voisi vaarantua myös katualueen ulkopuolella.
Suunniteltu tieyhteys on kuitenkin tärkeä Klaukkalan taajaman kasvulle ja rakentumiselle. Kadun suunnittelua jatketaan Nurmijärven kunnan, museoviranomaisten ja arkeologien hyvässä yhteistyössä, tavoitteena löytää kivikautisia muinaisjäännöksiä säästävä mutta liikenteellisesti hyvä ratkaisu. Suunnittelussa ja toimenpiteiden vaikutusten arvioinnissa tarvitaan myös muiden alojen, kuten geologian ja hydrologian, asiantuntemusta.
Marianna Niukkanen ja Tuija Väisänen
Lisää aiheesta verkossa
Kalastusrakenne. Arkeologisen kulttuuriperinnön opas. Museovirasto.