Kuntaliitto Turun tautia levittämässä?
Kuntaliiton tuore puheenvuoro rakennussuojelusta herättää kysymyksen siitä, ollaanko purkamista normalisoimassa kehityksen nimissä. Rakennetun kulttuuriperinnön arvoa ei kuitenkaan voi mitata vain menetettyinä rakennusoikeuksina tai kiinteistöverotuloina.
Rakennusten ja muun rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämisessä ja suojelussa törmäämme toistuvasti nykyhetkessä tai lähitulevaisuudessa olevien tarpeiden ja vanhan säilyttämisen ristiriitaan. Olemassa olevat rakennukset halutaan purkaa tai jättää pois käytöstä, koska ne eivät näytä mahdollistavan uutta tai uudenlaista toimintaa. Syynä voi olla, että tilat ovat huonokuntoiset tai niiden muuttaminen uusien tarpeiden mukaiseksi tulisi liian kalliiksi. Aikajänteellinen ristiriita aiheutuu siitä, että nykyhetken ja lähitulevaisuuden tarpeet eivät ole pysyviä mutta kulttuuriperintö on.
Viime vuosina ja vuosikymmeninä on kiihtyvässä määrin siirrytty tapaan, jossa rakennuksia tuotetaan näkyvissä oleville tarpeille ja siihen mitoittuvaksi käyttöajaksi. Rakentamisessa on siirrytty kohti rakennusten kertakäyttökulttuuria. Enää ei tehdä aikaisemmille vuosisadoille tyypillisiä ratkaisuja, joissa rakennuksen valmistumisvuosi ja käyttäjän nimi hakattiin tai muurattiin julkisivuun pysyvästi.
Kertakäyttökulttuurin lisääntyminen on näkynyt uudisrakentamisen ja rakennusten purkutyömaiden lukumäärän kasvuna. Ja kuten kertakäyttökulttuurin kohdalla aina, tämä on tehty luonnon kantokyvyn kustannuksella.
Nykyhetken tarpeiden perusteella tehdyille rakentamis- ja purkupäätöksille on vakiintunut oma termi: Turun tauti. Termi liittyy erityisesti Turussa 1960- ja 1970-luvulla tapahtuneeseen mittavaan vanhan rakennuskannan hävittämiseen ja uusien liike- ja asuinrakennusten rakentamiseen näiden tilalle. Turun tautia oli käytännössä kaikissa kaupungeissa.
Turun tauti, kuten kaikki taudit, on negatiivinen kehityksen suunta. Termiä käyttäen jälkipolvet ovat arvioineet 1960- ja 1970-luvuilla tehdyt päätökset vääriksi ja vahingollisiksi. Tästä on seurannut, ettei Turun tautia erityisesti juhlisteta Turussa tai muissa kaupungeissa huomionosoituksin, muistomerkein ja teemapäivin. Toisin on perustellusti suojellun rakennusperinnön kohdalla, kuten olemme voineet viime viikkoina huomata, kun Alvar, Aino ja Elissa Aallon työtä edustavat 13 arkkitehtuurikohdetta nimettiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon.
Suojelu ei ole kehityksen este
Lieneekö tilanne kuitenkin muuttumassa? Näin voisi päätellä ainakin Suomen Kuntaliiton toimitusjohtaja Minna Karhusen ja kehittämispäällikkö Mikko Simpasen ulostulosta Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla 7.7.2026. Onko Kuntaliitto ottamassa lobbauksen kohteeksi erityisesti Turun taudin edistämisen ja sen seurausten glorifioinnin?
Kirjoituksessaan ”Tyhjenevä Suomi suojelee liian monia rakennuksia liian tiukoilla ehdoilla" he totesivat, että ”Suojelu kahlitsee kehitystä sekä taantuvilla alueilla että kasvavissa kaupungeissa. Kun kunta suojelee rakennuksen asemakaavalla, menetetään rakennusoikeutta, potentiaalisia uusia koteja ja kiinteistöverotuloja.” Tuttua tekstiä gryndereiden kultaisilta 60- ja 70-luvuilta.
Samassa yhteydessä Karhunen ja Simpanen kehottivat nykyisiä kuntapäättäjiä rohkeuteen suojelupäätösten uudelleen arvioinnissa ja purkamisessa. Museoviranomaisille heidän viestinsä oli samansuuntainen tai ”Suomesta uhkaa tulla ulkomuseo, jonka rakennuksissa ei käy vierailijoita.”
Kirjoituksesta ei selviä, miksi rakennuksia pitäisi säilyttää erityisesti vierailijoita varten. Ilmeistä kuitenkin on, että kirjoittajien museokäsitys poikkeaa museoviranomaisten kansainväliseen museomääritelmään perustuvasta käsityksestä: edistää monimuotoista ja kestävää kehitystä sekä toimia ammattimaisesti yhdessä yhteisöjen kanssa. On vaikea hahmottaa, miksi ulko- ja muiden museoiden määritelmällinen tavoite ei olisi myös kaupungeille ja kunnille tavoiteltava suunta.
Museoviraston kulttuuriympäristöpalvelujen osastonjohtaja Ulla Salmela vastasi Kuntaliiton edustajien kirjoitukseen (HS 10.7.2026) osoittamalla kirjoituksen olevan sekä asenteeltaan että tietopohjaltaan vinoutunut. ”Kuntien kehitys ja talous eivät ole suojelusta kiinni”, Salmela summaa vastineessaan.
Unohtuvatko välilliset kustannukset?
Kaupunkikehityksen, ympäristön ja ihmisten viihtyvyyden näkökulmasta olisi hyvä, jos uusien käyttötarpeiden ratkaisemisessa ensimmäinen perusteellisesti pohdittu vaihtoehto olisi aina se, miten uudet tarpeet olisivat ratkaistavissa olemassa olevien rakennuksen kunnostamisella ja muutostöillä. Kuntaliiton edustajat ovat kirjoituksensa perusteella toisella kannalla peräänkuuluttaessaan suojelupäätösten välillisten kustannusten arviointia.
Välillisten kustannusten laskeminen on kannatettavaa, mutta näin pitäisi tehdä erityisesti uudisrakennusten osalta. Laskelmassa olisi otettava huomioon ympäristöviisauteen liittyvien kriteerien lisäksi ihmisten lähtökohtainen halu säilyttää kulttuuriperintöä sekä mahdollisesti tyhjilleen jäävien rakennusten ylläpidosta omistajalleen ja yhteiskunnalle aiheutuvat kustannukset ja kaupunkikuvalliset haitat. Oma olettamani on, että välillisten kustannusten huomiointi nykyistä laajemmin parantaisi vanhojen rakennusten kunnostamisen ja uudistamisen taloudellista kannattavuutta uudisrakentamiseen verrattuna.
Kuntaliiton johdon ulostulo Helsingin Sanomien vieraskynässä sai minun ja siitä seuranneen mielipidekirjoittelun perusteella myös monen muun aamukahvit väärään kurkkuun. Jos kirjoituksen tavoite ei ollut Turun taudin levittäminen, vaan halu löytää uusia ratkaisuja, joilla rakennetun kulttuuriympäristön säilyttäminen voisi nykyistä paremmin tukea kaupunkien ja Suomen kehitystä, toivon, että jatkoa seuraa. Selvää on jo nyt, että jaamme Suomen Kuntaliiton kanssa saman lähtökohdan: tarpeetonta suojelua ei tarvita.
Kimmo Levä
pääjohtaja, Museovirasto