Ajankohtaista arkeologiasta: Metallinetsijöiden ja Museoviraston koekaivausryhmän yhteistyötä

Museoviraston koekaivausryhmässä työskentelee vakituisesti neljä arkeologia: kaksi tutkijaa ja kaksi apulaistutkijaa. Lisäksi vuosittain ryhmässä on ollut 1–2 tutkimusavustajaa ja kauden kohteista riippuen myös kaivausapulaisia. Kun ryhmä perustettiin vuonna 1982, vakituista henkilöstöä oli vain yhden tutkijan verran ja kaivausapulaistenkin suhteen jouduttiin turvautumaan kuntien hyväntahtoisuuteen.

Koekaivausryhmän ydintehtävä on selvittää valtion kustannuksella muinaisjäännösten laajuutta ja ehjyyttä pienten, yksityisten maankäyttöhankkeiden ja -suunnitelmien yhteydessä. Tyypillisesti tällaisia ovat kesämökin rakentaminen, vesi- ja viemärityöt tms. muu infrastruktuurin kehittäminen tai vaikkapa tontin myynti. MML 15 §:n perusteella selvitettäväksi tulevat kohteet eivät kuulu koekaivausryhmän tehtäviin. Tällaisia kohteita ovat yleiset ja suuremmat työhankkeet, kuten infrastruktuuriprojektit ja vastaavat.

Myös ns. itsestään tuhoutuvien muinaisjäännösten tutkiminen on ajoittain kuulunut työsarkaan. Tällaisia voivat olla mm. eroosion syövyttämillä rantatörmillä sijaitsevat kivikautiset asuinpaikat tai muut kohteet.

Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana koekaivausryhmää on työllistänyt yhä enemmän uudentyyppinen tehtäväkenttä: metallinetsinnän löytöpaikkojen koekaivaukset.

Uudenlainen tehtäväkenttä

Löytöpaikkojen koekaivauksissa on sekä nostettu harrastuksessa löytyneitä esineitä että tehty koetutkimusta muinaisjäännöksen laajuuden ja luonteen toteamiseksi. Tyypillisesti löytöpaikan ympärille on laadittu pieni kaivausalue ja selvitetty siten löydön konteksti. Samalla on tehty ympäristöön koekuoppia kohteen muinaisjäännösrajausta varten.

Syitä löytöpaikan tarkempaan tutkimiseen voi olla lukuisia. Tavallisimpia ovat halu selvittää, onko paikalla metallilöytöön liittyvä kiinteä muinaisjäännös, tai pelko siitä, että jos löytöä ei pian nosteta kaivauksilla, paikalle saattaa ennättää laeista piittaamaton ryöstäjä. Tällaisiakin tapauksia on.

Pellolta vai metsästä?

Tutkimusprosessi on hieman erilainen sen mukaan, onko löytö tehty pelto- vai metsäalueella. Yleensä peltojen kyntökerroksista tehdyt löydöt on jo nostettu ylös, ja koekaivausryhmän tehtäväksi jää lähinnä selvittää, onko kyntökerroksen alapuolella viljelytoimilta säästynyttä muinaisjäännöskerrosta. Toisinaan tulos on näissäkin tapauksissa positiivinen. Esimerkiksi rautakautisia asuinpaikkoja on löytynyt tällä tavalla. Joskus sitten kyseessä saattaa olla vaikkapa kätkö, joka on kynnön yhteydessä hajonnut jo kokonaan peltoon eikä löytöön liity mitään kiinteää muinaisjäännöstä.

Metsäalueilla vastuullinen löytäjä on parhaassa tapauksessa vain ”kurkannut” kuoppaan ja todennut esineen vanhaksi sekä ilmoittanut löydöstään Ilppariin, joka on Museoviraston ilmoitus- ja palautepalvelu arkeologisten löytöjen ilmoittamiseen. Näin tieto löydöstä tavoittaa ennen pitkää myös alueellisen vastuumuseon arkeologin, joka sitten saattaa antaa koekaivausryhmälle toimeksi esineen nostamisen ja löytöyhteyden tutkimisen.

Harrastajien apu vahvistaa tutkimusta ja suojelua

Suomessa metallinetsintäharrastus ei ole luvanvaraista puuhaa, vaan sitä voi – maanomistajan luvalla – harrastaa kuka tahansa. Metallinetsintäharrastus on tuonut tutkimuksen ja suojelun piiriin valtavan määrän ennestään tuntemattomia kohteita, täyttänyt Suomen kartan valkoisia aukkoja mutta myös tihentänyt kartan ennestään tunnettuja keskittymiä. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa lukuisien myöhäisrautakautisten erämaahautojen löytyminen kalmistollisen asutuksen ulkopuolelta Pohjanmaalla, Kainuussa ja pohjoisessa Keski-Suomessa.

Huolimatta joistakin lieveilmiöistä, metallinetsintä on hyödyttänyt sekä rautakauden ja pronssikauden tutkimusta että vahvistanut muinaisjäännösten suojelua. Jokainen löydetty kohde on kuitenkin voitettu kohde, jolla on löytymisensä jälkeen parempi mahdollisuus tulla tutkituksi kunnolla tai ainakin päästä suojelun piiriin.

Yhteistyö koekaivausryhmän ja metallinetsintäharrastajien kanssa on ollut mielenkiintoista ja opettavaista, uskoaksemme molemmille osapuolille. Parhaimmillaan yhteistyö toimii niin, että harrastajat ovat mukana kenttätöissä, kun koekaivausta tehdään ja he voivat skannata tutkittavan alueen etukäteen metallinetsimillä.

Vaikka metallinetsin pysyy kyllä koekaivausryhmänkin tutkijoiden kädessä, on harrastajilla kuitenkin niin paljon laitteen käyttökokemusta, että työ on heidän käsissään paljon nopeampaa ja varmempaa. Usein nämä kohteet osoittautuvat kiitollisiksi tutkittaviksi niin löytöjensä kuin niissä toteutuneen yhteistyönkin puolesta.

Petro Pesonen ja Jan-Erik Nyman
Museoviraston koekaivausryhmä