Tapiolan uimahallin tapaus – Museoviraston näkökulmia

Tapiolan keskustan nykyasu perustuu vuonna 1954 järjestettyyn suunnittelukilpailuun, jonka Aarne Ervi toimistoineen voitti. Ensimmäisessä vaiheessa valmistuivat Tapiontori ja Keskustorni (1961). Suuren keskusaltaan (1962) ympärille sijoitettiin kirkko ja koulu sekä Ervin suunnittelemat uimahalli (1965), Heikintori (1968) ja hotelli (1974). Nykyisin nämä rakennukset yhdessä istutetun maiseman kanssa kuuluvat Tapiolalle tunnusomaiseen keskusta-alueeseen.

Tapiolan keskuksessa on tehty mittavia muutoksia, joista huomattavimmat rajoittuvat Keskustornin ja Tapiontorin eteläpuoliseen kaupallisen keskuksen alueeseen. Uimahallin lähiympäristö on keskeinen osa Tapiolan keskustan kokonaisuutta, ja siihen liittyvät ulkoaltaat ovat osa arvokasta aukiosarjaa. Itse uimahalli on kansainvälisestikin tunnettu, ja sen arkkitehtuuria on arvostettu laajalti.

Vuonna 2002 asemakaavalla suojellun uimahallirakennuksen historiaan kirjoitetaan 2010- ja 2020-lukujen kohdalle monivaiheinen, ristiriitaisia tuntemuksiakin herättänyt korjaus- ja uudelleenrakentamisen jakso. Jopa purkamisen sisältävästä korjaussuunnitelmasta päättämässä olleet henkilötkin ovat hämmästelleet, kun rakennus on peruskorjaukseksi kutsutun hankkeen alkuvaiheessa pääosin purettu. Hahmottamisen vaikeus liittynee tapahtumasarjan pitkään kestoon ja monivaiheisuuteen sekä kokonaisuuden monimutkaisuuteen ja osin epätäsmälliseen kieleen.

Blogin kirjoitushetkellä uimahallin uudelleenrakennustyöt ovat vasta alkamassa, joten emme vielä täysin tiedä, millainen lopputulos tulee olemaan. Blogi valottaa tähänastista prosessia sekä Museoviraston näkökulmia ja tavoitteita.

Lähtökohtana säilyttävä peruskorjaus

Tapiolan uimahallin edellinen peruskorjaus valmistui vuonna 2005, jolloin hallia myös laajennettiin ja sinne rakennettiin mm. uusia altaita sekä kuntosali. Myös osa halliosan pilareista uusittiin tuolloin. Hallia on kunnostettu myös 2010-luvulla, esimerkiksi vuonna 2015, jolloin uusittiin ison altaan laatoitusta. Vuonna 2016 uimahallin betonirakenteissa havaittiin alkalikiviainesreaktio, joka aiheuttaa betonin rapautumista. Halli suljettiin yleisöltä kesällä 2016. Uimahallin tulevaisuus oli tässä vaiheessa auki.

Tapiolan merkitys modernille kaupunkirakentamiselle Suomessa ja kansainvälisestikin on huomattava. Aluetta voidaan kuvata ikoniseksi, mistä syystä myös sen suojelukysymyksiin on panostettu ja Museovirasto on osallistunut aktiivisesti uimahallin tulevaisuutta koskeviin keskusteluihin.

Alkuvaiheiden keskusteluissa esillä oli useita vaihtoehtoja: hallin korvaaminen selvästi suuremmalla uimahallilla, arkkitehtuurikilpailu, peruskorjaus. Uudisrakentaminen arkkitehtuurikilpailunkin kautta olisi merkinnyt kaikkien nykyisen uimahallin arkkitehtonisten arvojen menettämistä sekä riskiä puutarhakaupungin kokonaisuuteen liittyville kaupunkikuvallisille arvoille. Arkkitehtuurikilpailu valtakunnallisesti merkittävällä alueella siten, että saataisiin sopusuhtainen 50 metrin altaan sisältävä halli ja säilytettäisiin läheiset puistoalueet sekä ulkouima-altaat, vaikutti hyvin haastavalta. Arkkitehtuurikilpailun ja uuden kaavaprosessin kautta eteneminen näytti sen hetken tietojen valossa myös huomattavan pitkältä prosessilta.

Museovirastolla oli kolme tavoitetta: mahdollisimman säilyttävä korjaaminen, rakennuksen säilyttäminen uimahallikäytössä ja osana Tapiolan keskusalueen kokonaisuutta. Viraston lähestymistapa hankkeen ja suunnittelun edetessä on ollut keskusteleva ja ratkaisukeskeinen.

Tieto karttuu prosessin kuluessa

Uimahallista oli laadittu vuonna 2002 rakennushistoriaselvitys, jonka tietoja täydennettiin suunnittelun kuluessa.

Alkuvaiheessa hankkeen laajuuden ja hallin korjaustarpeen arvioitiin olevan selvästi nykytietoa pienempi. Pitkälle kehittynyt alkalikiviainesreaktio oli jo aiheuttanut rakennuksen perustus- ja alapohjarakenteisiin vaurioita. Tarkempien tutkimusten myötä, pian ensimmäisten suunnitelmien valmistuttua, rakennuksessa ilmeni muitakin rakenteellisia ongelmia. Ratkaisuja ongelmiin haettiin muun muassa useissa asiantuntijaseminaareissa. Keskusteluun osallistui Espoon kaupungin johdolla betonirakentamisen ja rakennussuojelun asiantuntijoita sekä viranomaisia.

Tietopohjaa rakennuksen tilasta, korjaustarpeesta ja -mahdollisuuksista vahvistettiin. Kaupunki teetti selvityksiä ja hankki asiantuntija-arvioita. Tiedot ja kokonaiskuva täydentyivät vähitellen erityisesti betonirakenteiden kunnon osalta.

Asiantuntijaseminaareja ja keskustelua

Loppuvuodesta 2018 valmistuneet suunnitelmat sisälsivät mm. uimahallin sisä- ja ulkoallasrakenteiden, julkisivujen, vesikaton sekä talotekniikan perusparannus- ja kunnostustöitä. Pääallas sekä ulkoaltaat purettaisiin ja rakennettaisiin uudelleen, vesikaton ja julkisivujen rakenteita uusittaisiin. Ratkaisuja esiteltiin Museovirastolle ja Espoon kaupunginmuseolle, jotka puolsivat suunnitelmien hyväksymistä. Pian osoittautui, ettei näillä suunnitelmilla kuitenkaan voitu edetä.

Rakennussuojelun asiantuntijoiden ja yhdistysten sekä museoiden kesken vallitsi yhtenäinen näkemys uimahallin säilyttämisen puolesta. Espoon kaupunkiin vetosivat niin Suomen Arkkitehtiliitto (27.3.2019) kuin Arkkitehtuurimuseo, Docomomo Suomi Finland ry ja Rakennustaiteen Seurakin, jotka korostivat uimahallia osana Ervin keskustasuunnitelmaa ja sen ”tarkkaan harkittua harmonista aukiokokonaisuutta” (14.5.2019). Toisena vaihtoehtona yhdistykset nostivat esiin hallin käyttötarkoituksen muuttamisen.

Samaan aikaan asiantuntijaseminaareissa ja -lausunnoissa tunnistettiin, että korjaamiseen voi liittyä riskejä, jos vaurioitumista ei saada varmuudella hallintaan, ja että korjausaste voi nousta hyvin korkeaksi. Esillä oli myös mahdollisuus etsiä arkkitehtuurikilpailulla vaihtoehtoja uimahallin korjaamiselle. Museovirasto piti kiinni korjausvaihtoehdosta ja korosti betonirakenteiden tutkimuksia, korjaustarpeiden arviointia sekä korjausmenetelmien edelleen selvittämistä ratkaisujen löytämiseksi.

Uimahallin korjaamisesta päätetään

Hallia koskeva päätöksenteko on ollut hyvin monivaiheinen. Peruskorjauksen kannalle Espoon kaupunki kallistui vuodenvaihteessa 2020/2021. Peruskorjausvaihtoehdossa Ervin arkkitehtuuria säilyisi ja rakennus palvelisi jatkossakin uimahallina. Asiantuntijoiden raporteissa peruskorjausasteen arvioitiin nousevan 90 prosenttiin. Tiedossa oli, että eteneviin rakenteellisiin vaurioihin olisi puututtava. Jos eteneminen haluttaisiin estää, alkuperäiset rakenteet jouduttaisiin jollain aikavälillä joka tapauksessa uusimaan.

Koska suuri osa keskeisistä rakenteista ei ollut säilytettävissä, suojelunkaan pääfokus ei voisi olla materiassa, vaan enemmänkin arkkitehtuurin ilmiasussa ja kaupunkisuunnittelun ideassa. Vaikka rakenteita oli uusittava laajasti, suunnittelussa tavoitteena oli säilyttää arvokkaimmaksi osaksi luokitellun pääallastilan vesikaton kantavat pilarirakenteet, kattokupoli tukipalkkeineen ja hyppytorni.

Uimahallin rakenteellisten riskien laajuus tarkentuu

Suunnittelun pohjaksi tarvittavien selvitysten tekemistä jatkettiin. Rakenteiden riskianalyyseista (2021) kävi ilmi, että allashallin kattorakenteen palkeista puuttuu nykymääräysten mukainen leikkausraudoitus, minkä vuoksi palkit saattaisivat murtua pilareiden vierestä. Lisäksi laskelmien palkeille sallima kuormitus ylittyy jopa moninkertaisesti. Yhteensä nämä aiheuttivat riskin rakenteiden romahtamisesta ilman ennakkovaroitusta.

Korjausaste tulisi siis kohoamaan suunnitellusta purkulaajuudesta, joka käsitti alkalikiviainesreaktion vaurioittamat maanpinnan alapuoliset rakenteet. Säilyttämisen tavoitteita jouduttiin edelleen karsimaan. Suunnittelua jatkettiin näiden tietojen pohjalta.

Vaihtoehtona oli esillä myös se, että olisi tyydytty pienempiin korjauksiin tietäen, että rakenteelliset ongelmat olisi joka tapauksessa korjattava jonkin ajan kuluttua. Tätä ei pidetty yleisesti hyvänä vaihtoehtona, ei myöskään Museovirastossa. Pienemmillä korjauksilla ei pystytty täysin takaamaan rakennuksen rakenteiden turvallisuutta. Hyvänä tavoitteena pidettiin pitkää käyttöikää.

Rakennuksen arkkitehtonisen ilmaisun säilyttäminen

Syksyllä 2022 Espoon kaupunki haki asemakaavastapoikkeamislupaa. Hankesuunnitelman (2022) mukaan pääallashalli rakennettaisiin pääosin uutena rakenteena alkuperäisen ilmeen mukaisesti. Alkuperäisen ilmeen mukaan uudelleen rakennettaisiin myös ulkopuolella oleva hyppyallas sekä kahluuallas ja katsomorakenteet. Vuoden 2005 laajennus korjattaisiin tarvittavilta osin. Puku-pesuhuonesiipi kellareineen rakennettaisiin uudelleen suunnilleen entistä vastaavassa laajuudessa, mutta matalampana ja itään laajentuvana.

Museovirasto totesi lausunnossaan, että esitettyjen suunnitelmien mukainen rakennuksen laaja-alaiseen purkamiseen ja uudelleenrakentamiseen perustuva ratkaisu pohjautui perusteelliseen valmisteluun ja vaihtoehtojen punnitsemiseen.

Keskeiseksi nousi rakennuksen arkkitehtonisen ilmaisun säilyttäminen sekä yksittäisenä uimahallirakennuksena että osana laajempaa kansallismaisemaa. Museovirasto totesi lisäksi, että ”allashallin ja pääjulkisivujen osalta on pyritty noudattamaan alkuperäistoteutusta hyvinkin tarkkaan. Muilta osin esitetty ratkaisu noudattaa hyvää uimahallisuunnittelua, joka mahdollistaa edellä mainittujen arvojen säilymisen.” Lausunnossaan Museovirasto linjasi, että purkavan peruskorjauksen pohjalta olisi mahdollista edetä.

Hanke käynnistyy purkutöillä

Tammikuussa 2023 Museovirasto lausui samoilla linjoilla uimahallin laajennusta, osittaista uudelleen rakentamista ja peruskorjausta koskevasta rakennusluvasta.

Marraskuussa 2023 Espoon kaupunki ja hankkeen toteuttajaksi kiinnitetty SRV purkivat sopimuksensa ja SRV vetäytyi hankkeesta, mistä aiheutui viivästystä. Uuden kilpailutuksen pohjalta hankkeen toteuttajaksi valikoitui YIT, ja rakennustyöt käynnistyivät keväällä 2025. Toteutusvaihe alkoi kaikkien nähtävillä olleilla purkutöillä, jotka herättivät paljon huomiota.

Suunnitelmien mukaisten rakennustöiden toteutuessa onnistuneesti tapiolalaisilla olisi jälleen Ervin arkkitehtuurin ilmaisua noudattava uimahalli. Silti on huomattava, että vaikka toteutuskelpoinen suunnitelma on saatu aikaan ja työ käyntiin, jatkossa on tärkeää huolehtia uudelleen rakennettavan arkkitehtuurin toteutumisesta hallitusti yksityiskohtia myöten.

Tapiola poikkeustapaus uimahallikorjausten joukossa

Suomessa on vajaat pari sataa uimahallia, joista noin puolen arvioidaan vaativan korjaamista nykyisen kuntonsa vuoksi. Samaan aikaan liikuntapaikkarakentamiselle ja korjaamiselle osoitettuun valtion tukeen on kohdistunut leikkausuhkaa, jonka myötä kuntien rahoituspaine kasvaisi entisestään.

Uimahalleja rakennettiin erityisesti 1960-luvulta 1990-luvulle. Hallien korjauskysymykset ovat siis juuri nyt ajankohtaisia eri puolilla Suomea. Lisähaastetta korjauksille tuo se, että uimahallikäyttö on erityisen vaativaa rakenteille.

Tapiolan uimahallista erityisine vaikeuskertoimineen ei suoraan ole malliksi muille hankkeille. Tapiolassa korjaustarpeen yksi keskeinen tekijä, betonin vaurioitumismekanismi (alkalikiviaineisreaktio), ei käytettävissä olevien tietojen mukaan esiinny valtaosassa uimahallejamme.

Onneksi muita hyviä esimerkkejä suojeltujen ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden uimahallien korjauksista on, kuten vuonna 1956 valmistuneen Pyynikin uimahallin peruskorjaus (2012), Vekaranjärven varuskunnan uimahallin korjaus (2010–11), Jyväskylän AaltoAlvarin peruskorjaus (2021–24) sekä Helsingin Yrjönkadun uimahalli (korjaus meneillään).

Modernin rakennusperinnön korjaamisen erityispiirteistä

Nuorelle rakennusperinnölle tyypillisiä ovat mm. kokeelliset rakennustavat ja uudet teolliset tuotteet, jotka tuovat haasteita restauroivalle tai säilyttävälle korjaamiselle. Alkuperäisen materiaalin säilyttämistä joudutaan punnitsemaan eri tavoin kuin perinteisessä rakentamisessa, jossa toki siinäkin pahasti vaurioitunut materiaali vaihdetaan tarvittaessa uuteen samankaltaiseen.

Modernin ja vanhemman rakennusperinnön suuri ero on modernin monimuotoisuudessa: vaihtoehtoisia ja kokeellisiakin rakennustapoja on lukemattomia, samoin materiaaleja. Korjaamisen kannalta vaikeuksia aiheuttavat uudemmalle rakentamiselle tyypilliset, monista materiaalikerroksista koostuvat rakenteet. Rakenteen sisäistä koostumusta ei aina tunneta, ja mahdollista vaurioitumista piilossa olevissa materiaaleissa on vaikea tunnistaa ja seurata. Vaurioon käsiksi pääseminen ja korjaaminen voi vaatia merkittävää purkamista ja rakenneperiaatteen muuttamistakin. Tästä seuraa myös arkkitehtuurin aineellisen säilyttämisen kannalta vaikeita tilanteita.

Jotta modernissa korjauskohteessa päästään käsiksi vaurioihin, on pintoja ja materiaaleja purettava usein huomattavan paljon. Tapiolan uimahallissa visuaalisesti ja rakenteellisesti äärimmilleen viritetty betonirunko oli erityisen vaikea tapaus laajojen vaurioiden ja rakenneongelmien todentuessa. Kun kaikkea kannatteleva betonirunko oli uusittava, seurasi siitä hyvin kokonaisvaltainen rakenteiden ja materiaalien uudelleen rakentaminen.

Betoni on modernille rakentamiselle leimallinen materiaali. Kokemusta sen käytöstä ja kestävyydestä nykymuodossaan on kartutettu jo toista sataa vuotta. Myös betonin korjaamisessa alkaa olla kokemukseen perustuvaa osaamista ja korjauskulttuuria. Tapiolan uimahallin tapaus on täydentänyt betoniymmärrystämme, mm. nykytiedolla Suomessa harvinaisemmasta alkalikiviainesreaktiosta. Tapiolassa epäonnea oli alkuperäisen betonin kiviaineksen kaivuupaikan valinnassa, sillä sora sisälsi Suomen oloissa poikkeuksellisen paljon alkalireaktiivista kiviainesta.

Tapiolan uimahallin kaltainen tapaus, jossa suojeltu rakennus puretaan ja rakennetaan käytännössä lähes kokonaan uudestaan, on hyvin harvinainen mutta ei ainutlaatuinen. Kotimaisia esimerkkejä ovat muun muassa Tapiolan yhteiskoulu (Jorma Järvi, 1961) ja Kouvolan rautatieaseman laiturikatokset (1962–65). Näissä kohteissa korjaaminen todettiin mahdottomaksi, minkä vuoksi päädyttiin purkamaan ja rakentamaan uudelleen. Vuonna 1976 palanut Otaniemen kappeli (1956–57) rakennettiin Kaija ja Heikki Sirenin suunnitelmien mukaan uudelleen lähes entisen kaltaisena. Kansainvälisesti tunnetuimpia esimerkkejä uudelleen rakentamisesta lienee Mies van der Rohen suunnittelema Barcelonan paviljonki.

Arkkitehtuuri säilyy, alkuperäiset rakenteet menetetään

Parhaillaan käynnissä olevassa hankkeessa uimahallin ulkoinen hahmo sekä allasosa rakennetaan uudelleen alkuperäisen arkkitehtuurin mukaisiksi. Tarkoituksena on palauttaa allashallille tunnusomainen vuonna 2005 uusittu lasikupoli sekä pääsisäänkäynnin alkuperäisenä säilynyt tuulikaappi. Rakennuksen itäisin, mm. puku- ja pesuhuoneet sisältävä osa korvataan nykyvaatimukset täyttävällä siivellä. Näin ollen näkyvin ja tunnetuin allashuoneen osuus rakennuksesta toteutetaan alkuperäisen kaltaisena, aputilat sisältävä osuus uudenlaisena.

Museoviraston lähtötavoitteista kaksi kolmesta saavutetaan: uimahallikäyttö jatkuu, hallin hahmo ja arkkitehtuurin muoto sekä asema ja merkitys Tapiolan puutarhakaupungin keskustan osana säilyy. Uimahalli rakennuksena ja toimintana säilyy osana Tapiolan keskustan rakennettua kokonaisuutta.

Sen sijaan alkuperäisen rakennustyön tulos, historiallinen 1960-luvulla toteutettu rakennus ja sen materiaali menetettiin – vaikkakin esimerkiksi allashallin rakennusosia oli jo aiemmin korvattu uusilla. Alkuperäisen materiaalin purkaminen on tietysti paitsi kulttuurihistoriallisesta myös ekologisesta näkökulmasta suuri menetys. Säilyttävän korjaamisen tavoitetta ei saavutettu, sen sijaan kaupunkirakennustaiteellisia ja kaupunkikuvallisia arvoja säilyy.

Alkuperäisen rakennuksen tilalle saadaan uudelleen rakennettu uimahalli. Sen toteutuksen onnistumista voidaan arvioida vasta myöhemmin. Ja jos uudelleen rakennettavan hallin betonirakenteet osataan toteuttaa kestävämpinä, hyvällä ylläpidolla hallilla on edessään paljon nyt toteutunutta pidempi käyttöikä. Eikä hallia tarvitse jälleen purkaa ja rakentaa uudelleen 50–60 vuoden välein.

Suojellaanko arkkitehtuurin ideaa vai materiaa?

Rakennussuojelun kannalta rakennuksen purkaminen ja rakentaminen uudelleen ovat hyvin harvoin mielekkäitä vaihtoehtoja. Tapiolan uimahallin tapauksessa säilyttämisen kohteeksi tulivat siis rakennuksen arkkitehtoninen ilmiasu ja Keskusaltaan ympärille rakennettu kokonaisuus. Vaurioituneen uimahallirakennuksen uudelleen rakentaminen palvelee näin kokonaisuuden säilyttämistä.

Ensisijainen vaihtoehto on aina säilyttäminen ja korjaaminen materiaa ja historiallisia piirteitä vaalien. Se osoittautui Tapiolan uimahallin tapauksessa käytännössä mahdottomaksi, koska vaurioitunut materiaali oli betonirungossa, johon rakennuksen muut osat tukeutuvat ja kiinnittyvät. Arkkitehtuurin muut suuret näkyvät osat ja pinnat kuten ikkunat, alakattopaneloinnit, laatoitukset eivät voi jäädä korjauksenkaan ajaksi leijumaan ilmassa, vaan ne on purettava ensin, jotta betonirungon pääsee uusimaan. Ehjänä purettavaksi soveltuvia rakennusosia etsittiin huolella, vähäisin tuloksin.

Materia vai idea -pohdinta voi olla hyvä ajattelun apuväline suojelun tavoitetta ja kohdentumista pohdittaessa. Mutta se ei pelkästään riitä: sen rinnalle on nostettava myös käytössä oleva, toimiva rakennus.

Mitä opittiin – pohdintaa ja katse eteenpäin

Tapiolan uimahallin tapaus on hyvin poikkeuksellinen. Säilyttämisen ja korjaamisen ihmisten käyttöön tulisi aina olla ensisijainen vaihtoehto, silloin kun se suinkin vain on mahdollista.

Tässä vaiheessa ei vielä voida tietää, mitä Tapiolan uimahallin viime vaiheista kaikkiaan opitaan. Yksi tiivistys voidaan kuitenkin jo tehdä: riittävästi tietoa, riittävän varhain tueksi päätöksenteolle. Tapiolan uimahallin tapauksessa tieto kantavien rakenteiden korjattavuusongelmien laajuudesta tuli hankkeen etenemisen kannalta varsin myöhään.

Uudelleenrakentamiseen liittyy myös kiperiä kysymyksiä, kuten miten yksityiskohtaisesti nykypäivän rakentamishankkeessa kyetään toistamaan alkuperäisen toteutusajankohdan rakentamistekniikkaan ja vaatimustasoon perustuvaa arkkitehtuuria.

Toiseksi uudelleenrakentamisen, osittaisenkin rekonstruktion vaikeus on siinä, onko alkuperäisestä rakennuksesta riittävän tarkkoja tietoja. Peruskorjauksen alkaessa purkamalla voidaan rakennus mitata ja dokumentoida tarkasti kopion rakentamista varten, sillä jopa rakenteiden sisään jäävät asiat pystytään tutkimaan.

Tapiolan uimahallin seuraavissa vaiheissa kiinnostavaa on, miten hyvin alkuperäisen arkkitehtuurin toistamisessa onnistutaan. Ja tietysti se, miten hyvin halli palvelee tapiolalaisia.

Ulla Salmela, Robin Landsdorff, Juhana Lahti, Pekka Lehtinen, Museovirasto