Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kurssi – elävää perintöä suojelemassa
Mitä tapahtuu, kun laittaa museoammattilaisen, perinnesaunottajan, romaniaktivistin, hiljaisuustutkijan ja kansantanssijan samaan luokkahuoneeseen muutamaksi päiväksi? Vastaus on: yhteinen oivallus! Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta kaikki liittyvät aineettomaan kulttuuriperintöön ja niiden elinvoimaisuuden eteen tehdään monenlaisia toimia, joista voi yli rajojen oppia toinen toisiltaan.
Marraskuun alussa Museovirasto järjesti Helsingissä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kurssin, joka keräsi yhteen neljäkymmentä asiantuntijaa ja kulttuurialan toimijaa eri puolilta Suomea. Kurssi oli järjestyksessään vasta toinen Suomessa.
Kurssi oli osa Unescon maailmanlaajuista osaamisen kehittämisen koulutusohjelmaa (Capacity Building Program) ja tarjosi osallistujille mahdollisuuden syventää ymmärrystään elävästä perinnöstä, siihen liittyvästä Unescon yleissopimuksesta aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi sekä verkostoitua elävän kulttuuriperinnön kentällä.
Kouluttajina toimivat alan asiantuntijat Workshop Intangible Heritage -järjestöstä (Belgia) sekä Suomen Kansanmusiikki-instituutista. Yhteistyössä oli mukana myös FLAME - European Centre for the Safeguarding of Living Heritage. Luentojen ohella päästiin testaamaan upouusia työpajamalleja ja koulutusmateriaaleja, joita Belgiassa on kehitetty.
Teoriaa ja käytännön oppeja
Kurssin painopisteenä oli aineettoman kulttuuriperinnön suojeleminen ja sen merkitys kestävän kehityksen edistämisessä. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksessa yhteisöt ovat suojelutyön ytimessä. Kurssi tarjosi käytännönläheistä koulutusta suojelusuunnitelmien laatimisesta ja yhteisölähtöisistä inventointimenetelmistä.
Kurssi huipentui parin tunnin roolipeliin, jossa osallistujat kehittelivät kuvitteellisen Bentarian kylän elävän perinnön suojelusuunnitelmaa. Lampaiden kausivaellusta kuvankauniissa vuoristokylässä halutaan kehittää ja avata matkailijoille. Miltä näyttää matkailun kasvattaminen ja uusien teiden rakentaminen ympäristöaktivistin näkökulmasta? Miten paikalliset käsityöläiset voisivat paremmin saada töitään myytyä matkailijoille? Entä vaikuttaako paikallisen juustoperinteen tuotteistaminen osana kansainvälisen juustotehtaan valikoimaa perinteen elävyyteen? Mikä on paikallisen maanomistajan, kunnan kulttuurikoordinaattorin, paimenten yhdistyksen tai itse lampaan näkökulma? Eläytyminen eri toimijoiden rooleihin avasi kiinnostavalla ja hauskalla tavalla suojelutyön ja moninaisten näkökulmien yhdistämisen haasteita.
Maailmanlaajuinen kouluttajien verkosto
Yksi Unescon 2003 sopimuksen keskeisistä tavoitteista on levittää ja lisätä aineettoman kulttuuriperinnön suojeluun liittyvää osaamista ja ymmärrystä monipuolisesti erilaisten toimijoiden kesken. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi sopimus on valinnut strategiakseen kouluttaa alan erikoisosaajia, jotka voivat osaamista tehokkaasti levittää. Näistä osaajista, Unescon kouluttamista fasilitaattoreista, muodostuu noin kahden sadan fasilitaattorin verkosto, jonka avulla tietoa ja ymmärrystä eri näkökulmista pyritään lisäämään.
Unesco-fasilitaattori Matti Hakamäki Kansanmusiikki-instituutista kertoo tehtävästään näin: Fasilitaattorin työ on mielenkiintoista ja työkeikat ovat aina hyvin erilaisia. Joskus konsultointia tarvitsee eurooppalainen valtion edustaja, joka haluaisi etsiä oikeita keinoja osallistaa yhteisöä luettelointiprosessiin, ja välillä taas pidetään työpajoja perinteenharjoittajien kanssa ”kädet savessa” ja hyvin käytännönläheisiä haasteita ratkoen. Toisinaan tarvitaan Unesco-kielen ja byrokratian tulkkia ja ymmärtäjää ja joskus taas pedagogista- ja johtamistaitoa liittyen siihen, miten erilaiset yhteisöt jonkin perinneilmiön äärellä saadaan puhaltamaan yhteen hiileen.
Yhteistä tulevaisuutta tekemässä
Unescon sopimusta on nyt toteutettu Suomessa reilu vuosikymmen Museoviraston tehtäviin sen toimeenpano on kuulunut vuodesta 2014. Edistystä on tapahtunut monessa asiassa: aineeton on saanut jalansijaa julkisessa keskustelussa ja se on otettu mukaan moniin strategisiin asiakirjoihin, verkosto on vahvistunut. Elävän perinnön wikiluettelossa on jo 240 kohdetta, kansallisessa luettelossa 86 ja Unescon luetteloissakin Suomella on neljä kohdetta.
Vaikka Museovirasto koordinoi sopimukseen liittyvää työtä, on elävän perinnön suojeleminen valtavan toimijajoukon ja erityisesti perinteen harjoittajien vastuulla. Tässä työssä Unesco-kurssin kaltaiset yhteisen oppimisen paikat ovat tärkeässä roolissa. Aineettoman kulttuuriperinnön parasta antia onkin ehkä ristiinpölytys, jota tapahtuu erilaisten perinteiden, ihmisten ja instituutioiden kohdatessa.
Leena Marsio,
erikoisasiantuntija, Museovirasto