Ajankohtaista arkeologiasta: Bongaa karjakujanne maastossa
Ihmisten ja kotieläinten kulkua ovat helpottaneet ja ohjanneet erilaiset maakulkureitit kauan. Jo keskiajan lainsäädännössä kulkureitit tunnistettiin osaksi ympäristöä.
Erilaisten maakulkureittien rakentaminen ja ylläpito on huomioitu Suomenkin aluetta koskevassa lainsäädännössä noin 1300-luvun puolivälistä lähtien. Maunu Eerikinpojan maanlaki oli silloisen Ruotsin valtakunnan maaseutua koskeva laki. Tältä ajalta voi periytyä myös osa nykyisestä tieverkostamme.
Maunu Eerikinpojan maanlain säännöksiä
Maunu Eerikinpojan maanlain suomennoksessa mainitaan yleiset tiet, maantiet, käräjätiet, kylätiet, kirkkotiet, kylänraitit, myllytiet ja karjatiet. Tämä nimitysten moninaisuus kertoo kulkureittien määrittelyn ja tunnistamisen tärkeydestä yhteisössä.
Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan kylän jokaisen talonpojan tuli osallistua tienpitoon. Tähän kuului myös tiehen liittyvien veräjien ja siltojen ylläpito. Lain mukaan kukaan ei saanut sulkea tietä laittamatta yhtä hyvää tilalle.
Jos tarvittiin rajan merkintää, tien rajana oli kolme kiveä. Kaikista tien rakenteista maanlaissa ei määrätty, mutta maantien ja käräjätien leveydeksi määriteltiin kymmenen kyynärää. Keskiajalla ei ollut kehittynyt vielä yhtenäistä mittajärjestelmää, mutta kymmenen kyynärän tie oli leveydeltään alle kuusi metriä.
Karjakujanteet ja muut kivin reunustetut kulkureitit
Maunu Eerikinpojan maanlaissa mainitaan karjatiet, jotka lienevät karjakujanteita eli karjakujia. Nämä olivat karjan kulkua ohjaavia, esimerkiksi kulkua estäviä tai tiettyyn paikkaan ohjaavia reittejä. Karjakujanteita reunustivat aidat, jotka oli rakennettu kivistä tai puusta.
Karjakujanteiden jäännöksiä tunnetaan suhteellisen vähän Suomen alueelta. Museoviraston ylläpitämästä muinaisjäännösrekisteristä löytyy tietoa karjakujanteista muun muassa Laitilan Mäessä, Ilomantsin Hattuvaaran Kuusikossa, Loviisan Segerbyssä ja Inkoon Västankvarnin Bonäsissä. Vanhimmat karjakujanteet voivat ajoittua esimerkiksi keskiajalta peräisin olevien kylien paikoilla jopa keskiaikaan. Useimmat lienevät kuitenkin iältään nuorempia.
Kivisillä seuduilla raivatut kulkuväylät niitä reunustavine kivivalleineen saattavat joskus muistuttaa ulkoisesti karjakujanteita. Aina ei ole välttämättä mahdollista selvittää, onko kyseessä karjakujanne vai muu kivin reunustettu kulkureitti. Karjakujanne johdattaa kuitenkin kulkijansa selkeästi laitumelle tai muulle karjan oleskeluun sopivalle paikalle.
Mitä teen, jos havaitsen maastossa vanhan karjakujanteen?
Suomen alueen metsissä ja joutomailla on runsaasti erilaisia maakulkureittien jäännöksiä, sillä ihmiset ovat liikkuneet paikasta toiseen vuosisatojen ajan. Kaikki vanhojen kulkureittien jäännökset eivät ole suojeltuja, mutta ne voivat silti olla arvokas osa paikkaan liittyvää kulttuuriperintöä. Muinaismuistolailla (295/1963) rauhoitettuja ovat huomattavien muinaisten huomattavien kulkuteiden jäännökset.
Maastosta voi löytää joskus käytön ulkopuolelle jääneen ja iältään vanhalta vaikuttavan karjakujanteen jäännöksen. Museoviraston muinaisjäännösrekisteristä voi tarkistaa, onko havaittu kohde jo tunnettu ja merkitty rekisteriin. Jos kohdetta ei löydy muinaisjäännösrekisteristä, voi havainnoista ilmoittaa Museoviraston sähköisen ilmoitus- ja palautepalvelu Ilpparin kautta. Ilppariin tehtyjä ilmoituksia käsitellään alueellisissa vastuumuseoissa ja Museovirastossa.
Päivi. Maaranen
Erikoisasiantuntija, arkeologia, Kulttuuriympäristöpalvelut