Unescon kansainväliset kulttuuriperintösopimukset

Kulttuuriperintöalalla on Unescon alaisia kansainvälisiä sopimuksia, joihin Suomi on sitoutunut. Ne toimivat myös Museoviraston toiminnan ohjenuorana. Museovirasto osallistuu niiden edellyttämien toimenpiteiden valmisteluun ja toteuttamiseen.

Maailmanperintösopimus

Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi on Unescon vuonna 1972 hyväksymä kansainvälinen sopimus. Sopimuksen keskeisenä lähtökohtana on huoli maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön säilymisestä tuleville sukupolville. Maailmanperintösopimuksen tavoitteena on kansojen välisen yhteistyön avulla tunnistaa, vaalia, säilyttää ja esitellä maailman keskeistä kulttuuri- ja luonnonperintöä. Maailmanperintö on koko ihmiskunnan yhteistä pääomaa, ja siten sen suojelu on kaikkien valtioiden asia. Suomi ratifioi maailmanperintösopimuksen vuonna 1987. Sopimus kuuluu Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuuteen, mutta sen toimeenpanemisesta vastaa Museovirasto. Alkuvuonna 2017 sopimuksen olivat ratifioineet 193 valtiota.  

Valtio-osapuolen vastuu
Sopimuksen ratifioineiden valtioiden vastuulla on mahdollisten tulevien maailmanperintökohteiden tunnistaminen, dokumentointi ja nimeäminen maailmanperintöluetteloon. Sopimusosapuolten tulee myös huolehtia jo olemassa olevista maailmanperintökohteistaan. Sopimusosapuolia kannustetaan kansainväliseen yhteistyöhön yhteisen perinnön säilymisen varmistamiseksi. Maailmanperintökohteiden suojelun tilasta tulee myös raportoida joka kuudes vuosi Unescon maailmanperintökeskukselle. Raporttien perusteella selviää kuinka valtio-osapuoli toimeenpanee sopimusta ja kuinka se pitää huolta maailmanperintökohteistaan. Negatiivinen kehitys voi johtaa siihen, että maailmanperintökohde siirretään vaarantuneiden kohteiden listalle. Pahimmassa tapauksessa kohde voi menettää maailmanperintöstatuksensa.

Maailmanperintöluettelo
Sopimuksen ratifioineet valtiot voivat ehdottaa omia kohteitaan maailmanperintöluetteloon. Luettelon kohteet jaotellaan kulttuurikohteisiin, luontokohteisiin sekä kulttuuri- ja luonnonarvoja sisältäviin sekakohteisiin. Maailmanperintökohde voi koostua yhdestä tai useammasta kohteesta (sarjakohde). Sarjakohteessakin jokaisen osan tulee tuoda erityistä lisäarvoa kokonaisuuteen. Kohteet voivat sijaita yhden tai useamman valtion alueella (valtioiden rajat ylittävä kohde). Maailmanperintöluetteloon on vuosittain lisätty noin 20 - 30 uutta kohdetta. Maailmanperintöluettelon 1000 kohteen raja meni rikki vuonna 2014. Tämänhetkisen kohdemäärän ja kohdetyypit voi tarkistaa maailmanperintökeskuksen verkkosivuilta. 

Aieluettelo
Maailmanperintöluetteloon ehdotettavan kohteen tulee ensin sisältyä kansalliseen aieluetteloon, johon listataan lähitulevaisuudessa maailmanperintöluetteloon esitettävät potentiaaliset kulttuuri-, luonnonperintö- ja sekakohteet. Aieluettelo tulisi päivittää noin kymmenen vuoden välein. Suomen aieluettelon päivittämisessä Museovirasto toimii yhteistyössä Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, kuulee kansallisia asiantuntijatahoja ja Ahvenanmaata sekä laatii kuulemisten pohjalta ehdotuksen päivitetyksi aieluetteloksi vuoden 2018 aikana. Kansallisen maailmanperintöstrategian mukaisesti päivitetty aieluettelo tulee sisältämään kahdesta neljään kohdetta. Aieluettelon kohteet muodostavat nykyisten kohteiden kanssa uskottavan, tasapainoisen ja edustavan kokonaisuuden Suomen arvokkaimmista kulttuuri- ja luontokohteista.  

Kohteiden valinnassa kiinnitetään huomiota sopimukseen liittyvän Globaalistrategian mukaisesti aliedustettuihin temaattisiin ryhmiin. Aliedustettuja ryhmiä ovat muun muassa 1900-luvun arkkitehtuuri, kulttuurimaisemat/laajat maisemakokonaisuudet, teollisuuskohteet, toimeentulostrategiat ja perinteinen asutus ympäristöineen. Yliedustettuja kohteita ovat muun muassa historialliset kaupunkimaisemat (keskiaika, eurooppalaiset), uskonnolliset monumentit (erityisesti kristinusko) ja historialliset aikakaudet (vs. esihistoriallinen aikakausi ja 1900-luku).

Etusijalla ovat sekä kulttuuri- että luonnonperintöä sisältävät sekakohteet, useammasta kohteesta koostuvat sarjakohteet sekä valtioiden rajat ylittävät kohteet. Lisäksi tutkitaan mahdollisuudet sisällyttää aieluetteloon vedenalaista kulttuuriperintöä edustavia kohteita.

Suomen tämänhetkiset aiekohteet on lueteltu maailmanperintökeskuksen sivuilla.

Mitä maailmanperintökohteeksi esitettävältä kohteelta vaaditaan?
Maailmanperintökohteeksi esitettävän kohteen tulee olla eheä kokonaisuus. Sen tulee siis sisältää mahdollisimman kokonaisina ja koskemattomina kaikki ne elementit, jotka ovat välttämättömiä kohteen yleismaailmallisen arvon ilmaisemiseksi. Kulttuuriperintökohteelta edellytetään myös autenttisuutta sen omassa kulttuurillisessa kontekstissaan esimerkiksi muodon, materiaalien, funktion tai perinteen puolesta.

Maailmanperintökohteeksi esitettävällä kohteella tulee myös olla pitkäaikainen muodollinen tai sopimusperusteinen suojelu niitä uhkia vastaan, jotka voivat vaikuttaa negatiivisesti sen arvoihin. On huomioitava, että mahdollinen maailmanperintöstatus ei itsessään ole suojeluinstrumentti vaan suojelun tulee tapahtua kansallisen lainsäädännön puitteissa korkeimmalla mahdollisella suojelun tasolla. Kohteella tulee olla selkeät rajat ja niitä ympäröivä suojavyöhyke. Kohdealueen hallinnoinnin tulee noudattaa huolellisesti valmisteltua kohteen hoito- ja käyttösuunnitelmaa ja toiminnan kohdealueella tulee olla ekologisesti ja kulttuurillisesti kestävää. Kohteella tulee myös olla paikallisyhteisön tuki. Lisäksi kohteen tulee täyttää vähintään yksi asetetuista kymmenestä kriteeristä:  

Kulttuurikriteerit 

  1. inhimillisen luovuuden mestariteos
  2. aikojen saatossa tapahtuneiden arvojen muuttuminen esimerkiksi arkkitehtuurin, teknologian, monumentaalitaiteen, kaupunki- tai maisemasuunnittelun suhteen
  3. poikkeuksellisen merkittävä todiste olemassa olevasta tai jo hävinneestä kulttuurista
  4. merkittävää historiallista aikakautta edustava rakennustyyppi, arkkitehtoninen tai teknologinen kokonaisuus tai maisema
  5. kuvastaa tietyn kulttuurin perinteistä asutusta, maankäyttöä tai meren käyttöä tai ihmisen vuorovaikutusta ympäristön kanssa
  6. liittyy suoraan tai aineettomasti tapahtumiin, eläviin perinteisiin, aatteisiin, uskontoihin ja uskomuksiin tai taiteellisiin ja kirjallisiin teoksiin (komitea suosittelee tätä kriteeriä käytettäväksi muiden kriteerien yhteydessä)  

Luontokriteerit

  1. edustaa poikkeuksellisen kaunista maisemaa
  2. kertoo maapallon historian tärkeästä kehitysvaiheesta
  3. on esimerkki käynnissä olevasta ekologisesta tai biologisesta muutoksesta
  4. on uhanalaisen eläinlajin tyyssija  

Kaikki nämä edellä mainitut vaatimukset antavat kohteelle sen poikkeuksellisen yleismaailmallisen arvon (Outstanding Universal Value, OUV).  

Nimeämisprosessi
Kun kohde aiotaan esittää nimettäväksi maailmanperintöluetteloon, valtio-osapuoli esittelee nimeämiskansion maailmanperintökeskukselle. Nimeämisesityksen laatiminen vaatii resursseja, ja käytännössä esitys kannattaa laatia esimerkiksi eri tahojen kesken hanketyönä Museoviraston tukea hyödyntäen. Nimeämiskansioiden toimittamisen vuosittainen aikaraja on 1. helmikuuta. Maailmanperintökeskus välittää valmiit esitykset niitä arvioiville asiantuntijajärjestöille (ICOMOS kulttuurikohteille ja IUCN luontokohteille). Seuraavan vuoden tammikuun loppuun mennessä asiantuntijajärjestöt ilmaisevat nimeäville valtio-osapuolille alustavat kantansa kohde-esityksistä ja pyytävät mahdollisia lisätietoja. Kuusi viikkoa ennen kerran vuodessa (kesä-heinäkuu) järjestettävää komiteaistuntoa asiantuntijajärjestöt antavat lopullisen suosituksensa nimeämisesityksistä. Lopullisen päätöksen nimettävistä maailmanperintökohteista tekee maailmanperintökomitea. Lisätietoja nimeämisprosessista voi lukea käsikirjasta Preparing World Heritage nominations – Resource Manual.

Maailmanperintökomitea
21-jäsenisen maailmanperintökomitean jäsenmaat valitaan sopimusosapuolten joka toinen vuosi järjestettävässä yleiskokouksessa kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Viime vuosina komitean jäsenmaat ovat vapaaehtoisesti rajoittaneet kautensa neljään vuoteen. Uusien maailmanperintökohteiden nimeämispäätösten lisäksi maailmanperintökomitea myös seuraa jo luettelossa olevien kohteiden tilaa sekä päättää maailmanperintörahaston käytöstä. Suomi on ollut Unescon maailmanperintökomitean jäsen vuosina 1999 - 2004 ja 2014 - 2017. Molempina komiteakausina Suomea kulttuuripuolella edustivat Museoviraston asiantuntijat. Suomen maailmanperintökomiteatyöhön osallistui lisäksi asiantuntijoita opetus- ja kulttuuriministeriöstä sekä ulkoasiainministeriöstä. Suomi painottaa kansainvälisessä maailmanperintötyössä maailmanperintökohteiden hallinnon ja suojelusuunnitelmien asianmukaista kehittämistä ja maailmanperintöluettelon tasapainottamista muun muassa siten, että aliedustetuilta maantieteellisiltä alueilta (Afrikka ja Tyynen valtameren alueet) saataisiin aiempaa enemmän kohde-esityksiä. Lisäksi Suomi painottaa yleisen tietoisuuden lisäämistä maailmanperintötoiminnasta muun muassa maailmanperintökasvatuksen avulla.   

Suomi ja maailmanperintö
Suomen maailmanperintötoimintaa ohjaavat sopimuksen toteuttamisen toimintaohjeisto (Operational Guidelines), maailmanperintökomitean vuonna 1994 hyväksymä ns. Globaalistrategia sekä opetus- ja kulttuuriministeriön ohjaamana valmistunut kansallinen maailmanperintöstrategia 2015 - 2025 sekä sille laadittu toimeenpanosuunnitelma. Museovirasto jakaa avustuksia Suomen maailmanperintökohteiden hoitoon sekä tutkimus- ja kehittämishankkeisiin. Suomessa maailmanperintökohteita on tällä hetkellä seitsemän. Näistä kuusi on kulttuurikohteita ja yksi on luontokohde.

Unescon maailmanperintökeskus
Maailmanperintökohteet Unescon verkkosivuilla

Aineettoman kulttuuriperinnön suojelemista koskeva yleissopimus

Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta hyväksyttiin vuonna 2003. Suomessa sopimus astui voimaan 2013. Museovirasto vastaa sopimuksen toimeenpanosta Suomessa.

Elävä aineeton kulttuuriperintö voi olla suullista perinnettä, esittävää taidetta, sosiaalisen elämän käytäntöjä ja juhlamenoja. Se voi myös olla myös käsityötaitoja, ruokaperinnettä, leikkejä tai luontoon liittyvää tietotaitoa.

Yleissopimuksen tavoitteena on edistää elävän aineettoman kulttuuriperinnön vaalimista sekä lisätä tietoisuutta aineettoman kulttuuriperinnön merkityksestä. Sopimus painottaa perinteen välittämistä, kulttuurista moninaisuutta sekä ihmisten osallisuutta kulttuuriperintöön.

Sopimuksen henki edellyttää, että yhteisöillä on keskeinen rooli aineetonta kulttuuriperintöä tunnistettaessa ja määriteltäessä. Sopimusta toteutetaan Suomessa toimilla, jotka edistävät ja turvaavat aineettoman kulttuuriperinnön suojelua yleensä, esimerkiksi koulutukseen, tutkimukseen tai tallentamiseen liittyen. Toimeenpanon tueksi on myös asetettu aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmä, joka toimii toimeenpanon tukena ja asiantuntijana aineetonta kulttuuriperintöä koskevissa kysymyksissä.

Toimeenpanon keskeinen työkalu ovat elävän perinnön ringit, jotka toimivat elävän perinnön eri alojen solmukohtina ja koordinoivina eliminä. Elävän perinnön rinkejä toimii käsitöiden, luonnon, kansanmusiikin ja kansantanssin sekä suullisen perinteen aloilla.

Unescon sopimukseen kuuluu myös aineettoman kulttuuriperinnön luettelointi, kansainvälisellä sekä kansallisella tasolla. Luettelointi on työkalu, jonka avulla voidaan tunnistaa, kuvata ja välittää tietoa elävästä perinteestä. Elävän perinnön wikiluetteloon on vuodesta 2016 kerätty esimerkkejä aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Luetteloon on kertynyt jo 130 esimerkkiä yli 180 taholta viidellä eri kielellä. 

Wikiluettelosta on mahdollista tehdä ehdotuksia kansalliseen elävän perinnön luetteloon, josta löytyy 52 esimerkkiä. Seuraavan kerran kansalliseen luetteloon voi hakea aikaisintaan vuonna 2019. Kansallisesta luettelosta on mahdollista hakea Unescon kansainvälisiin aineettoman kulttuuriperinnön luetteloihin. Päätökset kansalliseen luetteloon otettavista kohteista sekä Unescon luetteloihin tehtävistä ehdotuksista tekee opetus- ja kulttuuriministeriö Museoviraston ja aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmän esityksestä.

Aineettoman kulttuuriperinnön verkkosivut
Elävän perinnön wikiluettelo ja kansallinen luettelo
Oppimateriaalisivusto
Facebook-sivusto
Youtube-kanava

Sopimus vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelemiseksi

Vaikka Suomi ei ole toistaiseksi ratifioinut Unescon yleiskokouksessa vuonna 2001 hyväksyttyä sopimusta vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelemiseksi, sopimus ohjaa toimintaamme jo vahvasti. Se korostaa vedenalaisen kulttuuriperinnön merkitystä osana kansojen ja valtioiden yhteistä kulttuuriperintöä. Sopimuksen keskeisen suojeluperiaatteen mukaan kulttuurihistorialliset löydöt on hyvä säilyttää ensisijaisesti löytöpaikoillaan. Jos kohteista tutkimusten yhteydessä nostetaan esineitä tai osia, on konservoinnin ja hallinnoinnin avulla varmistettava kulttuuriperinnön pitkäaikainen säilyminen.

Unescon suojelusopimus sisältää samoja perusperiaatteita arkeologisen ja vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelusta kuin Suomen muinaismuistolaki. Löydöistä on ilmoitettava viranomaisille ja sata vuotta vedessä olleet hylyt määritellään muinaisjäännöksiksi.

Kulttuuriperintöä ei saa nostaa vedestä taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi, eikä kulttuuriperintökohteesta peräisin olevaa tutkimusaineistoa pidä peruuttamattomasti hajottaa. Vedenalaisen kulttuuriperinnön kajoava tutkimus, kuten arkeologinen kaivaus, on luvanvaraista. Yleisen tietoisuuden edistämiseksi vastuullista sukeltamista hylyillä tulee rohkaista. Kansainvälinen yhteistyö, tutkimus ja koulutus edesauttavat suojelun onnistumista.

Vedenalaista kulttuuriperintöä koskevan Unescon sopimusartiklan pääaiheita ovat vedenalaisen kulttuuriperinnön määritelmä sekä ne juridiset keinot ja kansainvälisen yhteistyön mekanismit, joilla suojelu toteutetaan. Liiteosassa määritellään meriarkeologisen tutkimuksen ja dokumentoinnin säännöt, joita noudatamme jo Museovirastossa. Itse sopimuksen ratifiointiprosessi on Suomessa työn alla.

Lue lisää Unescon vedenalaista kulttuuriperintöä koskevasta sopimusartiklasta tästä.

Haagin sopimus

Haagin vuoden 1954 yleissopimus on Unescon alainen humanitaarinen yleissopimus, jonka tavoitteena on kulttuuriomaisuuden suojelu aseellisen selkkauksen sattuessa. Sopimus syntyi toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa merkittävä osa eurooppalaista kulttuuriperintöä oli tuhoutunut suorien ja epäsuorien hyökkäysten sekä ryöstelyn seurauksena. Sopimuksen lähtökohtana on ajatus, että yksittäisten kansakuntien kulttuuriomaisuuden tuhoutuminen ei ole pelkästään kansallinen menetys, vaan koskee koko ihmiskunnan kulttuuria. Vaikka sopimus on osittain vanhentunut, se on edelleen ajankohtainen asiakirja, joka on muodostunut osaksi kansainvälistä oikeutta. Suomi ratifioi yleissopimuksen ja siihen liittyvän pöytäkirjan vuonna 1994.

Haagin yleissopimus pyrkii siihen, että aseellisen konfliktin aikana sotivat osapuolet pidättäytyvät hyökkäyksistä kulttuuriomaisuutta kohtaan sekä samalla rauhoittavat kulttuuriomaisuudeksi katsotut kohteet sellaiselta omalta sotilaalliselta toiminnalta joka vaurioittaisi kohteita tai oikeuttaisi vastapuolen vihamieliset teot. Siksi sopimus edellyttää, että sopimusosapuolet varautuvat jo rauhan aikana kulttuuriomaisuuden suojeluun sekä tekevät sopimuksen sisältöä tunnetuksi kansalaistensa ja asevoimiensa parissa.

Laki kulttuuriomaisuuden suojelemista aseellisen selkkauksen sattuessa koskevan pöytäkirjan eräiden määräysten hyväksymisestä ja pöytäkirjan soveltamisesta


Yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi

Suomi on ratifioinut Unescon yleissopimuksen kulttuuriesineiden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi. Sopimuksessa todetaan, että kulttuuriomaisuuden vaihto lisää ihmiskunnan sivistyksen tuntemusta ja rikastuttaa kaikkien kansojen kulttuurielämää ja herättää keskinäistä kunnioitusta ja arvonantoa kansakuntien välillä. Kulttuuriomaisuus on yksi sivistyksen ja kansallisen kulttuurin perustekijä, jonka todellinen arvo on ymmärrettävissä vain sellaisessa yhteydessä, jossa sen alkuperästä, historiasta ja perinteellisestä ympäristöstä tiedetään mahdollisimman paljon. Tämän vuoksi sopimuksen allekirjoittaneilla valtioilla on velvollisuus suojella alueellaan olevaa kulttuuriomaisuutta varkauksilta ja luvattomalta vienniltä.

Roomassa vuonna 1995 tehty Unidroi'tn yleissopimus sisältää yksityiskohtaiset määräykset varastettujen ja laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden palauttamisesta täydentäen Unescon yleissopimusta niiltä osin kuin sitä on Suomessakin pidetty puutteellisena.

Laki varastetuista tai laittomasti maastaviedyistä kulttuuriesineistä tehdyn Unidroit'n yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja yleissopimuksen soveltamisesta